Marskin Rakuunat – URR

UUdenmaan Rakuunarykmentti – Nylands Dragonregemente sai uuden nimen ja lipun helmikuusssa 1918.

Ratsastava Järjestyslipustokin sai uuden nimensä vasta kuukauden kuluttua tammisunnuntaista, helmikuun lopulla. Senaatin uuden armeijan ratsuväkirykmenteistä toisen runkona päätettiin käyttää Järjestyslipustoa ja rakentaa rykmentin täydennys lakisääteisen asevelvollisvärväyksen pohjalle. Osastossahan oli jo valmiina noin 150 miestä. Värväyksen ja joukkojen täydentämisen lisäksi ajankohtaiseksi tuli myös uuden, perustettavan ratsuväkijoukko-osaston nimikysymys. Kun Järjestyslipustossa oli jo kaikkiaan koolla värvätyistä ja entisistä poliisikoululaisista muodostettuina yhteensä neljä eskadroonaa ja kuularuiskuosasto ja järjestelytyö lähestyi loppuaan, ratsumestari Gaston Ahrenberg teki ylipäällikkö, kenraali Mannerheimille muutaman esityksen nimeksi.

Sotaisa tunnelma oli vallalla Pohjanmaalla ja valkoisen armeijan riveissä, olihan juuri juhlittu Vaasassa jääkärien saapumista. Heti juhlien jälkeisenä päivänä 26.2.1918 ylipäällikkö sai pöydälleen esityksen vanhan lipusto-nimityksen muuttamisesta rykmentti-nimiseksi.

Ratsumestari Ahrenberg perustelee kirjeessään vaatimustaan tarkoituksenmukaisuusnäkökohdilla: alkaneen sodan olosuhteissa ja erityisesti sen vuoksi, että joukko oli jo tässä vaiheessa oli menettänyt alkuperäisen poliisimaisen luonteensa, oli hänen mielestään syytä luopua termistä ”järjestys” ja siksi muuttaa yksikön nimi ”Järjestyslipusto” täysin sotilaalliseksi nimeksi.

Osaston alkuperäisen synty- ja perustamispaikan huomioon ottaen Ahrenberg katsoi perustelluksi nimen ”Uudenmaan rakuunarykmentti”. Jos muutaman sadan miehen suuruiseksi kasvanutta joukkoa ei voisi vielä kutsua täysilukuiseksi rykmentiksi, oli ratsumestarilla tarjota toinenkin vaihtoehto Mannerheimille – vaihtoehtoisesti osastoa voisi vastedes kutsua nimellä ”Uudenmaan ratsumiehet”.

Ylipäällikkö ratkaisi asian rivakasti, jo seuraavana päivänä. Sen johdosta esikunnan uupumaton voimahahmo ja järjestelijälahjakkuus kenraali Paul von Gerich saattoi tiedottaa innostuneina odottaville saksanniemeläis-lappajärveläisille, että entinen Järjestyslipusto oli 27. helmikuuta 1918 merkitty senaatin valkoisen armeijan vahvuusluetteloihin uudella nimellään Uudenmaan Rakuunarykmentti – Nylands Dragonregemente.

Uudenmaan rakuunoiden sotataival 1918

Lappajärvellä vastaperustettu rakuunarykmentti sai lisää miehiä. Eräiden lähteiden mukaan sotaan lähdettäessä vahvuus olisi ollut 568 taistelijaa, toisten taas 625. Mielenkiintoinen vertailukohta URR:n sekä sen sisaryksiköksi perustetun Karjalan ratsujääkärien välillä on se, että rakuunat saivat riveihinsä vain yhdeksän jääkäriä ja karjalaiset peräti 30. URR lähetettiin taisteluihin melkein heti, mutta Karjalan ratsujääkärit olivat koulutuksessa jopa melkein kaksi kuukautta ennen ensimmäistäkään rintamakomennusta. Vapaaehtoisuuden pohjalta perustetussa ja värvätystä URR:sta ei livennyt miehiä  käpykaartiin, mutta karjalaisten joukko-osastohengestä kertonee jotain se, että joukko-osastossa tunnetaan jopa 71 miehen yht´aikainen joukkopako!

Saksanniemen alkuperäisistä oppilaista siis noin 150-160 otti osaa vapaussodan taisteluihin. Noin viidesosa jäi pois syystä tai toisesta. Vapaussoturien taistelujen tiestä kertovat joukko-osaston harvat kaatuneet, mutta sitäkin useammat haavoittuneet. Varsinaisia joukko-osastokohtaisia sankaritöitä rakuunat eivät vapaussodassa tehneetkään, vaikka osallistuivat useisiin merkittäviin taisteluihin lähinnä Hämeen rintamalla ja sodan loppupuolella Viipurissa.

Eräs syy passiivisuuteen varsinkin Padasjoella ja Kuhmoisissa ennen Tampereen ratkaisutaisteluja oli ankaran influenssa-aallon, ”espanjalaisen” iskeminen 600-miehiseen rykmenttiin. Sen eskadroonat joutuivat jopa jättämään sotatoimia ja marsseja suorittamatta, kun iso osa miehistä makasi uuden, tuntemattoman kuumetaudin kourissa rintaman takana. Ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pandemia surmasi miljoonia ihmisiä, Suomessakin tuhansia.

Yhteistyössä Kalmin pirujen kanssa Kuhmoisissa

Virolainen majuri Hans Kalm oli armoton taistellessaan punaisia vastaan Suomessa ja myöhemmin Virossa ja Inkerissä. Useimmiten hän teloitutti myös antautuneet vangit, joskus jopa omakätisesti.

Ensimmäisenä varsinaisena koetinkivenä olivat Kuhmoisten-Padasjoen taistelut. 10. päivänä maaliskuuta Kuhmoisten kirkonkylässä 1. Rakuunaeskadroona yhdistettynä Allan Wingen pataljoonaan valtasi tiukkojen taistelujen jälkeen kirkonseudun. Everstiluutnantti Kalmin pahamaineisen ”Kuhmoisten pirujen” pataljoonan kiertoliike tuli jo ahdistettujen hyökkääjien avuksi. Punaiset jättivät kentälle 178 kaatunutta paetessaan, iso osa näistä oli venäläisiä.

Eversti Wilkmanin komennossa oleva niin sanottu Jämsän ryhmä lähti sen jälkeen hyökkäykseen Längelmäkeä ja Länkipohjaa vastaan 11.-14. päivinä. Eteläisimpänä kolmesta kolonnasta ja melkein suoraan idän suunnasta Länkipohjan kylärykelmään hyökkäsivät URR:n joukot vahvistettuina Seinäjoen pataljoonalla ja O. Palmen patterilla. Kolonnaa komensi majuri T. Aminoff.  Marssireitille mahtui kuuluisa Ouninpohja, joka lie kuulunut Jyväskylän suurajojen vaikeimpiin erikoiskokeisiin kautta aikain.

Länkipohjan taistelu päättyi punaisten teloittamiseen antautumisen jälkeen.

Länkipohja vallattiin rakuunoiden ja Lapuan pataljoonan voimin; kolmas kolonna ei ikinä ehtinyt ajoissa taistelupaikalle. Länkipohjan-Längelmäen taisteluissa valkoiset menettivät noin kaksisataa miestä, joka johti verisiin kostotoimiin. Punaisia teloitettiin kymmeniä, seuraavana päivänä vieläpä aseettomia siviileitä, jotka olivat piiloutuneet taisteluja maakellareihin.

Taistelun jälkeen voittoisa Jämsän ryhmä eteni; eteläisin kolonna vahvistettuna Seinäjoen ja Wingen pataljoonilla ja tykistöllään marssi URR mukanaan edelleen kohti Orivettä Eräjärven kautta Päilahden valtamaantien risteykseen. Rakuunat saivat tehtävän varmistaa vasen sivusta ja tiedustella Vehkalahden suuntaan. 18. päivänä maaliskuuta ratsutiedustelijat palasivat mukanaan ilmoitus, ettei Orivedellä ollut lainkaan vihollisia. Asemanseutu vallattiin vastoin määräyksiä, mutta menetettiin kohta taas, kun panssarijunalla vahvistettu punainen osasto hyökkäsi alueelle yllättäen. Rakuunat pitivät samaan aikaan puoliaan Eräjärveltä hyökkäileviä vihollisia vastaan. Vahvistuksina heillä oli Perä-Pohjolan pataljoona sekä N. Palmen nelitykkiseksi kasvanut 76-millinen patteri.

Rakuunat joutuivat usein taistelemaan hajautettuina, kuten Pohjan-Korkeakosken taisteluissa 19.  päivänä samaa kuuta. Korkeakoskella kohdattiin jopa panssarijuna, mutta jälleen punaiset ja venäläiset pakotettiin vetäytymään, kun niille oli tuotettu vajaan sadan miehen tappiot. 700 punaista otettiin vangiksi, ja vallinneen maan tavan mukaan osa näistä ammuttiin heti taistelujen tauottua.

Kohti Lahtea ja saksalaisia apujoukkoja

Eräjärven uhkan väistyttyä URR komennettiin etenemään Längelmäveden eteläpuolitse Kangasalle ja suojaamaan Wilkmanin pääjoukkoa Luopioisten ja Padasjoen suunnilta tunkevaa sivustauhkaa vastaan. Ratsumestari Lagerspetzin eskadroona alistettiin pääjoukon matkaan marssimaan kohti Vääksyä.

Siellä sitten suurisuuntainen voitto hankittiin lähes yksinomaan rakuunoiden voimin 21. maaliskuuta Vääksyssä, jossa Ahrenbergin miehet hyökkäsivät Kuhmalahdessa ylivoimaisen punaisen ryhmittymän kimppuun. Kahdella jalkaväkikomppanialla ja tykistöpatterilla vahvennetut rakuunat jaksoivat koko pitkän iltapäivän ja illan hyökkäillä lumihangessa punaisten asemiin. Yksi eskadroona pääsi jo liiankin pitkälle, ja oli vaarassa joutua saarrostetuksi, kun sivustoilta kiertäneet apujoukot ehtivät vihdoin paikalle ja reippaalla hyökkäyksellä päästivät ratsumiehet pinteestä. Punaiset pakenivat jättäen kentän ja yhden tykinkin rakuunoille.

Tämän jälkeen käännyttiin kohti Lempäälää ja Tamperetta. Ensin mainitusta paikasta rakuunat välttyivät, kun ne määrättiin erikoistehtävään Toijalaan tarkoituksenaan katkaista päärata Helsingin ja Tampereen välillä sekä tuhota lennätinyhteys. Samaan aikaan Tamperetta jo saarrostava pääryhmä aloitti raivokkaat taistelut Messukylästä Tampereen esikaupunkien edessä. 25. maaliskuuta kylä saatiinkin valkoisille. Rakuunat yrittivät räjäyttää radan Laitikkalassa, mutta matkaan saatu räjähdysainemäärä ei ollut riittävä, joten tehtävä epäonnistui.   Kalevankankaan verisen hyökkäyksen jälkeen muut eskadroonat siirrettiin Vesilahdelle ja Laitikkalaan jätettiin yksi kapteeni Blomqvistin johdolla.

Vesilahden verinen rintama

Kuluttavin oli ehkä viisiviikkoinen Tampereen valtausta edeltänyt  ja vielä sen jälkeenkin jatkunut Vesilahden rupeama, jossa rakuunat joutuivat ensin hyökkäykseen hyvin linnoitettuja asemia vastaan ja sen jälkeen puolustukseen kerran toisensa jälkeen. Tampere, ”vallankumouksen kehto”, oli joutumassa ja joutuikin piiritetyksi. Kaupunkiin eri suunnilta sinne vetäytyneet punakaartit alkoivat taistella kuin leijonat perääntymistien katkettua; toisaalta Turun suunasta, Helsingistä ja Viipuristakin yritettiin auttaa piiritettyjä lähettämällä sinne yhä uusia joukkoja murtamaan saartorengasta. Vesilahden Koskella ja Narvassa URR:n päällystöä jouduttiin uusimaan paljonkin, sillä sekä 1. että 2. Eskadroonassa olivat kaikki upseerit joko kaatuneet tai haavoittuneet.

Päiväkausia, hyökkäysten uusiutuessa, valkoiset rakuunat olivat helisemässä torjuessaan epätoivon vimmalla päälle ryntääviä punaisia joukkoja, joilla oli tukenaan runsaasti tykistöä ja ajan tavan mukaan myös panssarijunia. Maaliskuun viimeisenä päivänä eversti Wilkman lähetti hätähuutoja Mannerheimin päämajaan, että hänen joukkonsa ovat uupua punavenäläisten tykkituleen, panssarijunan syöksyihin ja jatkuviin hyökkäyksiin. Tornion pataljoona lähetettiin hätiin ja rakuunoille annettiin sivustavarmistus- ja tiedusteluvastuu Lempäälän rintaman molemmin puolin.

Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuun alussa valkoisen armeijan joukkoja järjestettiin uudestaan ja lepuutettiin. Rintamavastuusta lepoon päästetty URR pääsi krenatööridivisioonaan, johon kuuluivat 1. ja 2. Krenatöörirykmentti, viisi patteria tykistöä sekä Kalevankankaalla pahasti Tampereen naiskaartilaisilta selkäänsä saanut Ruotsalainen Brigadi, kirjava, noin 600 miehen vapaaehtoisjoukko.

Näin muodostettuun Länsiarmeijaan sidottiin muitakin yksiköitä, mutta krenatöörit joutuivat surullisenkuuluisen, suomalaisia talonpoikaissotureita vihaavan ja halveksivan eversti Hjalmarsonin komentoon. Henkilökohtaisesti arka ja ylettömän päättämätön eversti oli miestensä, punaisten ja Mannerheiminkin epäsuosiossa monestakin syystä: myös lääkintähenkilökunta suhtautui kriittisesti tähän ruotsalaiseen sotaurhoon, joka teloitutti saamiaan vankeja verrattomasti toisia komentajia enemmän.

Vesilahti kutsui taas rakuunoita verisille kentilleen; vastassa olivat edelleen itsensä Eino Rahjan komennossa yli 4000 vihollista kymmenine kuularuiskuineen, tykkeineen ja panssarijunineen. Rykmentti vuoti verta, mutta piti asemansa pitkälle yli huhtikuun 1918 puolivälin, jolloin se komennettiin taakse lepoon, huollettavaksi ja sen jälkeen kohti Hämeenlinnaa.

Rakuunat saapuivat sinne 27. huhtikuuta aamulla ja helpotuksekseen havaitsivat, että etelän suunnasta etenevät saksalaiset apujoukot olivat jo kaupungin vallanneet. Ylipäällikkö sähkötteli vetelälle ja väistelevälle Hjalmarsonille jokaisena päivänä ohjeita ja kiirehtimiskäskyjä, jotta tämä pysyisi vihollisiin edes tuntumassa, jos taisteluun ei uskallettaisikaan antautua.  Hämeenlinnasta URR marssi Hauholle ja Tuulokselle ja edelleen Lammille, jossa jouduttiin 30.  huhtikuuta taas taisteluun itää, Viipuria ja Pietaria kohti vetäytyvien punaisten jälkijoukkojen kanssa. Kahakoiden päästiin Lammilta taas Koskelle, jossa havaittiin, että punaiset olivat jo antautuneet saksalaisille. Everstin arkuuden vuoksi URR ei ehtinyt mukaan Lahden kaupungin valtaukseen, vaikka rykmentti oli sinne jo suunnattu.

Viipuria valtaamaan

Osia rakuunoista siirrettiin nyt, länsirintaman taisteluiden laannuttua, kohti Viipuria. Joka paikkaan ehtivä Armas Blomqvist sinne toki kerkesi eskadroonineen mukaan, mutta eivät suinkaan kaikki. Kovia kokenut rykmentti sai antaa osan loppusodan vastuusta vasta 19. päivänä huhtikuuta rintamakelpoiseksi arvioidulle Karjalan ratsujääkäreille, jotka olivat liki kaksi kuukautta opetelleet sotatoimia rintaman takana.

Komentajakin vaihtui; saamaton Hjalmarson siirrrettiin muuanne ja rakuunoiden sotatoimiyhtymän päälliköksi tuli jääkäritaustainen ja etevä everstiluutnantti T. Jernström. Häntä ei tarvinnut kehotella hyökkäämään; Kämärän aseman ja Viipurin ratkaisutaisteluissa huhtikuun ja vapaussodan lopulla rakuunaeskadroonat löivät viimeiset voimakkaat iskunsa tässä sodassa, joka päättyi toukokuun 4. päivänä Kymenlaakson rannikkokaupunkien puhdistamiseen ja vapauttamiseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s