Millainen Järjestyslipusto – Ordingsfana oli?

Saksalan nykyinen koulu, aiemmin Toivonmäen tilana tunnettu rakennus toimi Järjestyslipuston päärakennuksena.

Saksanniemeen alkoi kertyä halukkaita koulukkaita ympäri Suomen. Koulun johtajien, ratsumestari Gaston Ahrenbergin sekä komisario Pekka Kuokkasen aikomuksena oli saada opettajiksi entisiä rakuunoita, molempien johtajien entisiä asetovereita. Kun näitä ei kuitenkaan saatu riittävästi, jäi kohtuuttoman suuri taakka opettajien vanhimmaksi valitun ”Kalle” Vilkmanin harteille.

Ahrenberg suomenruotsalaisena kuitenkin tiesi, että ratsastusharrastus oli ollut ainakin jossain määrin suosittua urheilua ruotsinkielisen vallasväen ja yläluokan keskuudessa, ja siksi hän ohjeisti – ja pyrki itsekin hankkimaan – nuoria, hevoskokemusta omaavia ylioppilasnuorukaisia koululle opettamaan ratsastuksen alkeita muille kurssilaisille. Tässä onnistuttiinkin tyydyttävästi, sillä tarvetta laajaan opetukseen oli ilmassa. Kaikkiaan noin 200 oppilasta saapui syyskuun 1917 alusta lähtien koululle.

Etenkin ”tavallisten” suomensukuisten poliisikoululaisten kohdalla ratsuhevonen vain oli  sellainen ihme, jota oli nähty sotilailla ja poliiseilla – sekä tietenkin vihatuilla ryssän kasakoilla ja santarmeilla. Itsekin aikanaan rahvaanomaisista oloista teilleen lähtenyt Pekka Kuokkanen, entinen ratsurakuuna, oli tietenkin poikkeuksellisessa asemassa muihin tavallisiin kansalaisiin verrattuna sotilaskoulutuksensa ansiosta. Harva oli sellainen mies, joka saattoi turvallisesti karauttaa ratsunsa takajaloilleen ja teettää sillä erilaisia liikkeeseen liittyviä temppuja – niin, ja vieläpä hyppyyttää ratsuaan laukasta yli esteiden! Reki- ja kiesihevonen oli tuttu toki miltei jokaiselle koulukkaalle, sillä elettiinhän sentään vielä maatalousvaltaisessa Suomessa, jossa autoistuminen ei ollut kunnolla edes alkanut. Mutta ratsastaminen, vieläpä muodossa ja ”temppuja tehden”, se oli uutta useimmille kurssilaisista.

Vanha Kuninkaantie, Saksalan rauhalliset kylätiet ja Kiialan tilukset sekä niihin kuuluvat laajat peltoaukeat olivat turvallisia ja riittävän syrjäisiä paikkoja totutella hevosiin ja alkaa opetella ratsastamisen ylvästä, mutta – ah, niin kivulloista ja vaikeaa taitoa.

Eduksi opiskelulle ei ollut se, että hevosia oli liian vähän, osa niistä oli sairaita, kivuliaita, loppuun ajetun nääntyneitä ja jopa luonnevikaisia. Oppilaat joutuivat lähtemään hevostensa satulointiin suljetusta muodosta, ja silloinpa kilpajuoksua riitti sekä Kiialassa että Saksanniemessä, kun koululaiset säntäsivät kohti talleja varaamaan itselleen, jos ei nyt sopivinta, edes jonkinlaista hevosta.

Kilpa ratsuista johti monasti tallin suojissa pieneen tönimiseen ja nujakkaan, eikä ollut kerran tai kaksi, kun kurssilaiset saapuivat ratsastuksenopettajien eteen hieman kuhmuilla, vaatteet epäjärjestyksessä ja täysin vailla satulaa tai muita tykötarpeita, hevosen paljaassa selässä vielä äskeisen nujakkansa jäljiltä läähättäen.

Poliisikoululaisille annettiin yhhtenäiset varusteet ja komea kolmikolkkainen päähinekin. Paha kyllä, lomia, joilla varusteitaan esitellä, annettiin nihkeämmin.

Tuolloiseen huippuhyvään 450 markan kuukausipalkkaan nuori mies kestää melkein mitä vain, jos tietää kärsimysten johtavan aikanaan ammattiin ja kohtuulliseen toimeentuloon. Allan Serlachiuksen ja senaatin siviilitoimituskunnan saatua 19. syyskuuta kenraalikuvernööriltä myöntävän päätöksen poliisikoulutuksen uudelleenaloittamisesta alkoi rahaa lopulta virrata myös koululaisten taskuihin. Kun kruunu vielä huolehti majoitus- ja ruokailukuluista sekä antoi virkavaatteetkin, oli pojilla aihetta pöyhistellä.

”Jos me maksamme miehelle 15 markkaa päivässä, ei kannata pitää häntä lomilla”, Ahrenbergin kerrotaan tiuskaisseen kerran jos toisenkin loma-anomuksia esittäville opiskelijoilleen ja näiden lähimmille kouluttajaesimiehille. Opistolta saatiin hyvin niukasti vapaata, lähinnä pakottavista perhesyistä tai erityisen kunnostautumisen jälkeen. Saattaa olla, että koulun johtohahmot halusivat toisaalta varjella alaisiaan ulkopuolisen yhteiskunnan levottomuuksilta ja väkivaltaisuuksilta – toisaalta koheesio eli henkinen yhteen kasvaminen ja positiivisen, opiskelua edesauttavan joukko-osastohengen luominen vaativat ankarissa olosuhteissa viikkojen tiivistä yhdessäoloa, jota lomat ja turhanaikaiset vapaapäivät vain haittaavat ja häiritsevät.

Niinpä Saksalan ja Kiialan kankailla opiskeltiin, juostiin ja ennen kaikkea ratsastettiin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lomia myönnettiin vielä nihkeämmin kuin sairasvapautuksia. Nuoria miehiä, joiden masseihin alkoi kertyä rahaa ja joiden päällä komeilivat uudet, komeat univormut, olosuhteet alkoivat ärsyttää. Mitä hyötyä oli keskitason ylittävästä palkasta, jos siitä ei päässyt nauttimaan – ja mitä hyötyä oli koreista vormuista, jos niitä ei päässyt esittelemään kotiväelle, Porvoon neiti-ihmisistä nyt puhumattakaan?

Kurssin henki oli kuitenkin hyvä, ja ainoiksi keskeyttäjiksi mainitut ”toisinajattelijatkin” opiskelivat kuuliaisesti aina siihen saakka, kunnes vihdoin lähtivät. Mainittavia kurinpito-ongelmia ei ole esiintynyt aikalaismuisteloissa – jos kohtakin on todettava, että jos ulkopuolinen yhteiskunta olisi ollut järjestyneemmässä tilassa tavanomaisine houkutuksineen ja jos kurssi ei olisi keskeytynyt noin kahden kuukauden kuluttua alkamisestaan, ongelmia olisi varmasti alkanut esiintyä juuri vapaa-ajan puutteen vuoksi.

Ohjelmasta ei ollut puutetta. Jo aamulla kello seitsemän aloitettiin niukan aamupalan jälkeen hevosten syöttämisellä ja juottamisella, jota jatkettiin aina kello yhdeksään saakka. Koska ratsuhevoset olivat suurelle osalle kurssilaisista aivan uusi tuttavuus, opetettiin aamuisin myös hevosten hoitamista ja huoltamista muutoinkin. Ratsujen vähyys ajoi siihen, että aika ajoin koululaiset työskentelivät pareittain ja toisen opiskellessa hevosen hoitoa toinen tutustui tallin ja pilttuun pitoon, ratsastusvarusteiden käyttöön, ylläpitoon ja niin edelleen. Myös pienimuotoisia hevosen huoltotoimenpiteitä, kuten kenkien vaihtoa, naulojen korjaamista ja muita opeteltiin.

Kello yhdeksän jälkeen aloitettiin ratsumiehen jalkaharjoitukset, joihin osallistuivat kaikki kurssilaiset sairastupalaisia lukuun ottamatta. Jalkaharjoituksissa opeteltiin sulkeiskoulutusta, liikkumista muodossa jalan ja hevosen kanssa – tätä tosin teoriassa, ilman hevosta, sillä kurssilaisten taidot eivät vielä riittäneet yhteisesiintymisiin suljetussa muodossa. Ennen puolta päivää myös epätoivoisimpia kurssilaisia totutettiin nousemaan hevosen selkään, pysymään siellä ja ”ajamaan suoraan”, eli harjoiteltiin ratsastamista käynnissä, ravissa ja vihdoin jopa laukassa. Siihen meni monilta aikaa: säilyneen tiedon mukaan kaikki eivät tähän vaiheeseen päässeet ikinä ennen kurssin äkillistä loppumista.

Kello kahdeltatoista oli puolisen aika; ruokailuvapaata kesti aina kello kahteen iltapäivällä, mikäli ei ollut vahtipalvelusta tai muita ylimääräisiä askareita. Tänä aikana koululaiset saivat, erillistä opettajan antamaa lupaa vastaan, hoitaa omia asioitaan muutaman kilometrin päässä siintävässä Porvoossa tai levätä päivän rasituksista ja mahdollisen yöllisen vartiovuoron aiheuttamasta univajeesta.

Kello neljätoista aloitettiin taas ratsumiehen jalkaharjoituksilla, joita seurasi voimistelu- ja liikuntatuokio sekä sen päätteeksi taas lisää sotilaallisluontoista opetusta, muodollista käytöstä ja jopa kunniantekoharjoituksia. Harjoitukset päättyivät kello neljä iltapäivällä, jonka jälkeen ohjelmassa oli jälleen hevosten juottaminen, ruokkiminen ja muu huoltaminen päivän jälkeen. Huoltotoimenpiteet lopetettiin kello kuusi iltapäivällä ja sen jälkeen ne, jotka eivät olleet vartiopalvelusvuoroissa, siirtyivät majoitustiloihinsa loppuillaksi.

Iltavapaita tai muita lomia ei tunnettu kuin erikseen anottavissa ja myönnettävissä poikkeustapauksissa – puistattava ajatus meidän aikamme varusmiehille, joista harvalla lienee tietoa siitä, että varusmiespalveluksen säännölliset viikonloppuvapaat tulivat voimaan vastaan 1960-luvun lopulla silloisen puolustusvoimain komentajan ja Mannerheim-ristin ritarin kenraali Yrjö Keinosen aloitteesta.

Vartioita pidettiin koko koulualueella, sekä Kiialassa että Saksanniemessä. Vartioon komennetuilla oli aseenaan harjoitussapeli sekä koulun järjestämä pistooli tai revolveri. Vartiopaikalle mentiin pareittain, ja vuoro kesti peräti neljä tuntia kerrallaan.

Järjestyslipuston kokardi.

Saksanniemen poliisikoululle erehtyneet tai tieten tahtoen sinne lähetetyt työväenmieliset  urkkijat, jotka myöhemmin poistuivat opiston muonavahvuudesta, ovat tilittäneet kovia kokemuksiaan ja katkeria tuntojaan opiston kovasta rasituksesta ja sen kaikkinaisista vaikutuksista Työmies-lehden toimittajalle. Ilmanko jäljelle jääneet kurssilaiset suhtautuivatkin entisiin kurssikollegoihinsa termeillä ”punakaartien lähettämät vakoojat” ja ”Työmies-lehden reportterit” lukiessaan mainitusta lehdestä kurssioloistaan seuraavaa:

”Tähän tapaan koetetaan miehiä opettaa ahkeriksi ja työteliäiksi, että he voisivat vuorostaan opettaa niskoittelevia työmiehiä ja pitää kurissa, mikä lienee päätarkoituksena. Miehistö on nuoria poikia ja ikämiehiä, joukossa entisiä poliiseja ympäri Suomen sekä muutamia ylioppilaita ja koulupoikia.—-

— Sanomalehtiä ei saavu monta, eikä kukaan jaksa tai ehdi seurata lehtiä vaikka niitä tulisikin. Eletään siis aivankuin toisessa maailmassa. Erityisiä vapaapäiviä ei anneta, sillä ratsumestari on sanonut, että koska miehille maksetaan 15;-  päivässä ei kannata antaa lomaa.”

Ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että työväenliike tai edes sen jyrkempi siipi olisi alun alkaen, vasiten ja erikseen lähettänyt poliisikoulun kursseille tiedustelijoita tai provokaattoreita. Jos kovan linjan sotilaskomitea ei saanut asemiliisinsä päälliköksi kuin tsaarin armeijasta juopottelun vuoksi heitetyn entisen luutnantti Ali Aaltosen – ja korkeinta punakaartien sotilasosaamista edusti samasta sairaudesta kärsinyt Eero Haapalainen – on älytöntä kuvitella siviilivetoisen työväenmiliisin kyenneen moiseen tiedustelu- ja vakoiluoperaatioon jo ennen varsinaisen kapinan alkua.

Jääkäriliikkeessä havaittiin Saksan maailmansodan rintamilla, että joukossa oli muutama, joiden usko kansallisuusaatteeseen alkoi horjua, kun yleismaailmallinen tai ainakin venäläis-suomalainen työväenluokan kumous alkoi näyttää todennäköisemmältä sodan aikana. Osa näistä hakeutui pois, mutta sattuipa jääkärien vahvuuteen kaksi tai kolme selkeästi Venäjän-Suomen santarmilaitoksen tarkoituksellisesti lähettämää vakoilijaakin, jotka aikansa Saksan vihreissä univormuissa palveltuaan loikkasivat rintaman yli omiensa puolelle. Suomen vasta järjestäytyvässä punakaartissa oli tuskin sellaista osaamista, kekseliäisyyttä tai edes rahallisia ja muita resursseja, että saksanniemeläisten joukkoon olisi ymmärretty tai kyetty ujuttaa – ei vain yhtä, vaan peräti kolmea – vakoilijaa tai agent provocateur´ia.

Yksinkertaisin selitys saattaa olla se, että ankara kasarmimainen elämä, fyysisesti rasittavat harjoitukset, tottumattomuus uusiin oloihin ja muiden, asialleen omistautuneempien kurssilaisten toiminta masensi muutaman, helpon rahan perässä kouluun ilmoittautuneen seikkailijaluonteen.

Yhteisessä pettymyksen ja rasitusten aiheuttamassa ahdingossaan nämä kolme ovat saattaneet löytää toisensa – termi ”ylä-laverin miehet” tuskin syntyy aiheetta. Jos palveluksesta tai sen päämääristä on aiheutunut lisäksi ideologista angstia, siitä on vissisti pitänyt keskustella myös koulun ulkopuolisten tahojen, ymmärtäjien kanssa. Tästä ei ole enää pitkä matka siihen, että joku ulkopuolinen neuvoo pettyneet kurssilaiset vastavoimaa edustavan mediaväen pakeille, ja tarkoitushakuinen, ymmärtävä toimittaja osaa yhdistää helposti syystä tai toisesta pettyneet kurssilaiset kokemusperäisine lausuntoineen omiin kriittisiin näkökulmiinsa. Soppa ja isot otsikot ovat pian valmiina.

Yksinkertaistaen: jos tavallinen kansalainen nykyisin menee opiskelunsa syystä tai toisesta kesken jättänyttä tai maitojunalla varusmiespalveluksesta kotiin karkotettua ”instant-sivaria” jututtamaan, tämän kokemuksista ja tarinoista paistaa vähintäänkin järkytys ja katkeruus. Syitä epäonnistumiseen haetaan mieluummin ympäristöstä tai olosuhteista kuin omasta riittämättömyydestä. Tarkoitushakuinen toimittaja osaa kyllä haistaa, kuinka kysymykset asetella, jotta haastattelusta saa dramaattisimmat otsikot, ingressit ja lööpit.

Saksanniemen taakseen jättäneet ”hylkiöt” ovat arvatenkin joutuneet poliittisessa julkisuuspelissä hyväksikäytetyiksi nappuloiksi. Pelastaakseen omat nimensä ja naamansa he ovat hakeneet kaiken mahdollisen kurjuuden kurssiolosuhteista esille, ja asiansa osaava propagandisti-kynänikkari on sen sitten vääntänyt omalle medialleen tarkoituksenmukaisimpaan muotoon.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Millainen Järjestyslipusto – Ordingsfana oli?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s