Ei suhdetta alueen suojeluskuntiin

Porvoossa toimi toki suojeluskunta, myös maalaiskunnan puolella. Se harjoitteli itsekseen ilman yhteistyötä Järjestyslipuston kanssa. Kuva porvoolaismiehistä Pellingin taistelujen 1918 jälkeen.

Kun poliisit oltiin Venäjän virkamiehinä pakotettu viralta ja sen korvaajaksi oli nimetty väliaikainen, työväenhenkinen miliisi, jonka tarmokkuus ja teho oli kyseenalainen. Sen rinnalle perustettiin sekä porvarispiirien ”palosuojeluskuntia” että työväenluokan järjestyskaarteja. Pelkistäen voidaan sanoa näiden toisistaan poikkeavien ajattelutapojen eronneen  siinä, että porvarillisia piirejä ja vanhaa suomalaista hallitusmuotoa kannattavat, jotka toivoivat ja ajoivat Suomen itsenäisyyttä Venäjästä, halusivat vain itsenäisyyttä, mutta työväenkaarteissa kasvava radikalismi halusi muuttaa koko yhteiskunnan. Työväenliikkeeseen vahvasti perustavat järjestyskaartit, joita jo vuonna 1906, myös kutsuttiin punakaarteiksi, kuuntelivat liikkeensä radikaalisiiven puhemiesten juttuja, joiden mukaan työtätekevän kansanosan olot paranisivat vain aseellisen vallankumouksen kautta.

On useita syitä siihen, miksi Saksanniemen poliisikoulu koettiin uhkaksi – eikä suinkaan yksinomaan työväenliikkeen radikaalin siiven, vaan myös venäläisen alemman virkamieskunnan taholla. Pohdinnan arvoista on sekin, miksei Saksanniemen henkilökunta tehnyt yhteistyötä Porvoon, sen maalaiskunnan tai muiden itäuusmaalaisten suojeluskuntien kanssa.

Suhde suojeluskuntiin on tarkastelemisen arvoinen seikka.  Taavetti Orolan vuonna 1932 ilmestyneessä 46-sivuisessa Saksanniemen historiikissa ei juurikaan mainita yhteistyöstä Porvoon tai muiden lähialueiden suojeluskuntiin. Näin siksi, ettei suhteita juurikaan ollut, vaikka koululla kaikkiaan 192 hengen vahvuisesta opettaja- ja oppilaskunnasta runsaat kolmekymmentä oli kotoisin Porvoosta tai sen lähialueilta. Miksi näitä suhteita ei ylläpidetty tai luotu, jää arvailujen varaan.

Joka tapauksessa Porvoossa, sekä kaupungissa että maalaiskunnan puolella oltiin, yhtä lailla suojeluskuntalaisten kuin työväen järjestyskaartilaistenkin keskuudessa tietoisia Saksanniemen alkavasta poliisikoulusta. Porvoon seudulla oli myös tehty valistus- ja kannustustyötä suojeluskuntien perustamiseksi jo kesällä 1917 perin toimeliaasti.

Sulo-Veikko Pekkola, porvoolainen jääkäri oli toimelias mies, mutta hänen vastuullaaan oli paljon muuta kuin Järjestyslipuston tukeminen.

Perustamistyötä olivat jo alkukesällä tehneet suomalaisaktivistien kovimmat nimet, maisteri Lauri ”Tahko” Pihkala ensimmäisenä. Miesten innostuttua suojeluskunta-asialle harjoitusten käynnistäjinä toimivat jopa Saksasta salateitse palanneet jääkärit, kuten Sulo-Veikko Pekkola, Gunnar Stenbäck ja Arne Stjernberg, joka oli muun maan tilanteeseen verrattuna aivan poikkeuksellisen erinomaista. Muita merkittäviä paikallisia aktivisteja olivat runoilija-ylioppilas Osku Velho, kirjailija Johannes Linnankosken pojaksi mainittu nuorukainen, Shpalernajassa aktivistitoimistaan istunut Arvo Brusin-Rousi, Uusimaa-lehden toimittaja Arvi Tapiola, kapteeni Torsten Nummelin, liikemiehistä etumaisina Mårten Ekblom, A. Lindfors ja monet muut.

Maaperä oli otollista muutenkin poliittisesti, sillä vuoden 1917 vaaleissa Porvoon kaupungin puolella annetusta 2349 äänestä oikeistolle annettiin 1838 ja maalaiskunnankin puolella 5503:sta peräti 3728. Ei siis ihme, että sekä maalaiskunnan että kaupungin suojeluskunnat perustettiin molemmat elokuussa 1918 noin sadan miehen suuruisina osastoina. Porvoossa saatiin lahjoituksina 50 000 markkaa suojeluskunnan perustamiseen ja yksityiset henkilöt ottivat lainaa 300 000 markkaa samoihin tarkoituksiin, aseiden ja varusteiden hankintaan. Maalaiskunnassa tehtiin samalla tavalla. Maalaiskunnan alueella perustettiin suojeluskunnan kyläosastot Andersböleen, Ilolaan ja  Vessölandetille.

Sukellusvene UC 57 toi Loviisan Hamnskäriin aseita, tarvikkeita ja miehiä – onnettomuudeksi juuri samana päivänä, kun Saksanniemeen hyökättiin. Veneen lastia vastaaonottamassa olleet porvoolaiset suojeluskuntajoukot oli sidottu vallan toisaanne kohtalon päivänä.

 

Itä-Uudenmaan alueella oli tavallista enemmän intoa ja järjestelyosaamista. Ei liene sattumaa sekään, että Saksan laivaston sukellusvene UC-57 komentajanaan kapteeniluutnantti Friedrich Wissmann saapui liki Loviisaa marraskuun 17. päivänä tuomaan suomalaisaktivisteille aseita, ammuksia ja radiokalustoa. Paluumatkallaan vene hävisi Itämeren ruskeanharmaisiin syvyyksiin iäksi, ja sen arvellaan törmänneen miinaan kohtalokkain seurauksin. Sukellusveneen ja sen kokonaisuudessaan menehtyneen miehistön muistokivi on Helsingin Tähtitorninmäellä.

Porvoon seudulla siis oli aktivismia ja aseita tai sotatarvikkeita saatiin hankittua vapailta markkinoilta – ei tietenkään riittäviä määriä, mutta jo ennen vuoden loppua sotilaskivääreitä ja luodikoita oli noin 200 kappaletta sekä peräti kolme konekivääriä, joka oli merkittävä ase – Helsingin suojeluskunnalla niitä oli yksi vähemmän!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s