Saksanniemi silmätikuksi – uhka nousee

Poliisikoululaisista rohkeimmat partioivat alueella ratsain tiedustellen hyökkääjien liikkeitä, yhtenä heistä Porvoon tuleva poliisimestari Armas F. Blomqvist, kuvassa oikeanpuoleisin.

 

Maataloustyöväestön lakkoilun johdosta syntynyt kansallinen elintarvikepula kesällä ja syksyllä 1917 johti siihen, että jotkin paikallisista yrityksistä hankkivat niitä suoraan tuottajilta henkilökunnalleen – kuten WSOY, joka tuotti omilleen ruokatarpeita Lounais-Suomesta jatkuvasti. Ruokatarpeiden hinnat kohosivat, esimerkiksi maitotuotteiden osalta puolessa vuodessa 150 %. Valtuusto ei katsonut hyvällä joidenkin yritysten ja niiden työväen nousua eriarvoiseen, toisiin verrattuna parempaan asemaan, ja pyrki rajoittamaan valistuneiden työnantajien alkavaa elintarvikkeiden välitystä.

Vähien elintarvikkeiden hinnannousu johti myös kirjaltajien lakkoon, joka alkoi kesä- ja päättyi elokuussa 1917. Työnantajat eli kirja- ja lehtitalot vastasivat lakkoon työsululla. Kirjaltajat vaativat 130 prosentin palkankorotusta, koska elintarpeiden hinnat olivat kohonneet huimasti. Työnantajat myönsivät ongelman todeksi mutta tarjosivat vain 70 prosentin korotuksia. Viiden viikon kuluttua lakko päättyi työläisten tyytyessä 110 prosentin palkannousuun. Lakkokomitea oli tyytyväinen tähän saavutukseen. Tilanne oli syksyn aikana muuttunut erittäin sekavaksi, joten paikallinen punakaarti tunnetussa neuvonpidossaan lakkokomiteansa kanssa päätyi pyytämään apua helsinkiläistovereiltaan sekä paikallisten liikkeenharjoittajien saamiseksi kuriin, siis lakkoon ja erityisesti ”lahtaripoliisit” muutaman kilometrin päässä Saksanniemessä hajotettaviksi sinne, mistä olivat tulleetkin.

Lakon alussa Porvoossa siis kiehui, ihmiset olivat epätietoisuuden vallassa. Kauhistuneet kaupunkilaiset puhuivat tapahtumista keskenään, ja tietenkin useat työväenliikkeeseen kuuluvat puhuivat kurinpito-operaatiosta sivu suunsa kertoen helsinkiläisten toverien saapuvan pian pistämään poliisikoululaiset ja paikalliset kauppiaat kuriin. Koska Porvoon seutu oli varsin ”valkoista” mielipiteiltään, tieto tulevasta iskusta kantautui senaatinmielistenkin korviin, jolloin varoittava sanoma siitä kiidätettiin myös iskun kohteeseen poliisiopistolle.

Helsingin salaiselle sotilaskomitealle oli myös toimitettu sana todennäköisestä hyökkäyksestä. Niinpä marraskuun 15. päivänä eli torstaina – eräiden lähteiden mukaan 16. päivänä perjantaina – sotilaskomitea matkasi kokonaisuudessaan viimeisellä mahdollisella junalla ennen yleislakkoa Porvooseen pitämään neuvoa yhdessä Itä-Uudenmaan suojeluskuntien yhteiselimen, vapaaherra Gustaf Silfverhjelmin ja paikallisten liikemiesten kanssa.  Jääkäreitä ei paikalla ollut, sillä he olivat vastaanottamassa aseveljeään Sulo-Veikko Pekkolaa ja jakamassa Loviisan suunnassa sukellusveneellä Hamnskäriin tuotuja sotavarusteita .  Kokous oli tarkoitus pitää perjantaina tai lauantaina Porvoon Seurahuoneella, koollekutsujana oli Venäjän armeijassa aikanaan oppinsa hankkinut kenraali Hannes Ignatius.

Kokousta ennen paikalle saapui Saksanniemestä myös koulun johtaja, ratsumestari Gaston Ahrenberg vaatimaan aseita koululle, jotta sen väki kykenisi suojelemaan itseään.  Ratsumestari oli huolestunut ja vaati kovasanaisesti muita osanottajia selittämään hänelle, millä ihmeen aseilla poliisikoululaiset voisivat puolustautua. Sotilaskomitean matkassa ja sen jäseniltä tai näiden tuttavilta oli saatavissa illan aikana vanhoja kivääreitä ja pistooleja, mutta ei panoksia niihin.

Koululle toimitettiin tusinan verran vanhoja venäläisiä kertalaukauksisia Berdasn-kivääreitä, mutta niihin ei saatu panoksia.

Tyhjää parempi, tuumi Ahrenberg, otti aseet vastaan ja lähti kuljettamaan niitä koululleen. Henkiseksi tueksi hänelle lähti matkaan kenraali Ignatius, jonka kanssa Ahrenberg, Kuokkanen ja muut suunnittelivat koulun puolustusta havaiten sen toivottomaksi tehtäväksi. Kenraali Ignatius jäi kuitenkin yökunnaksi Saksanniemeen valaakseen rohkeutta puolustajiin, joiden tiesi olevan tekemättömän paikan edessä.

Saksanniemessä ei jääty toimettomiksi, kun tieto uhasta saapui sinne. Vartioita vahvistettiin, sinne meneville annettiin harvoja toimiva ja moderneita aseita sekä kovia patruunoita ja miehiä kehotettiin tehostettuun valppauteen. Ratsain liikkuvia kahden-kolmen miehen tiedustelupartioita ja etuvartioita lähetettiin Helsingin-, Mäntsälän ja Kuninkaantien suuntiin. Etummaiset vartiot olivat Nikkilässä ja Hinthaarassa ja niille oli järjestetty läheisistä taloista puhelinyhteys koululle.

Perjantain ja lauantain välinen yö vietettiin levottomissa tunnelmissa sekä Kiialassa että Saksanniemessä. Nuotiot paloivat, miehet lämmittelivät niillä. Osa pakkasi kaiken varalta varusteitaan, hevosia huollettiin. Harva sai murheiltaan nukutuksi ja vartiot säikkyivät kaikkea liikkuvaa. Epätietoisuutta lisäsi sekin, että kovaotteinen ja -puheinen ratsastuksenopettaja Kalle Vilkman, johon oppilaat olivat tottuneet luottamaan kuin isäänsä, oli pahimmoilleen juuri lomalla Viipurissa.

Puolustajat eivät halunneet toimettomina jäädä odottamaan saapuvaa vihollisjunaa. Päätettiin toisaalta ostaa lisää aikaa joko varustautumiselle tai sitten ehkäistä hyökkäys kokonaan joko suistamalla juna raiteilta tai rikkomalla rata niin, ettei sitä pitkin päästäisi etenemään. Tässä tarvittaisiin nyt suojeluskunnan apua ja kas – oltiinhan sitä saamassakin!

Suojeluskuntien tuki jäi puuttumaan

Sipoon suojeluskunnan piti räjättää rata Nikkilässä kumousväen junan tulon estämiseksi, mutta hanke jäi toteuttamatta.

Kapteeni Torsten Nummelin Brasaksen tilalta otti hankkeen hoitaakseen ja soitti Sipoon suojeluskunnalle, että näiden tulisi räjäyttää rata Keravan ja Nikkilän väliltä. Sipoolaiset olivat kuitenkin haluttomia tihutöihin ja löysivät epäämiselleen harvinaisen järkevän perusteenkin: radan rikkominen haittaisi kaikkia muitakin sillä liikennöiviä junia ja saattaisi aiheuttaa todellisia vaaratilanteita, onnettomuuden ja ihmishenkien menetyksiä.

Nummelin oli kuitenkin ottanut räjäytystyön asiakseen ja matkasi muutaman miehen kanssa Sipooseen painostamaan paikallisia tuhotyöhön, mutta sipoolaiset olivat edelleen vastahankaisia. Hän lähti pettyneenä paluumatkalle kohti Saksanniemeä varhain lauantaina aamulla.

Yli yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua on helppoa olla jälkiviisas ja suhtautua kahakkalauantain tapahtumiin kriittisesti. Sopii kuitenkin kysyä, miksei Porvoon – ajan oloihin – hyvin järjestetty, kohtuullisesti aseistettu ja koulutettukin suojeluskunta rientänyt ponnekkaammin saksanniemeläisten avuksi? Sadan kivääreillä aseistautuneen miehen osasto olisi merkinnyt suurta lisää kahakassa puolustajien eduksi, mutta suojelukaartilaiset jäivät sekä kaupungissa että maalaiskunnassa koteihinsa. Syitä tähän passiivisuuteen on esitettävä kaksi, jopa kolme.

Ensimmäinen niistä on se, että kriisin yht´äkkiä eskaloituessa äärimmilleen seudulla jo pitkään oleskelleet jääkärit olivat tuolloin Loviisan suunnassa ottamassa vastaan saksalaista UC 57 -sukellusvenettä, joka oli kuljettamassa suomalaisille elintärkeätä ase-, ammus- ja radiokalustolähetystöä. Hanke oli suurisuuntainen, paljon järjestelyjä ja henkilöresursseja sitova. On varmaa, että jääkärien lisäksi alueen suojelukaartien miesten parhaimmisto, pelottomimmat ja osaavimmat olivat mukana junailemassa kuljetusta maihin ja organisoimassa arvokkaan lastin jakelua edelleen Loviisan suuntaan, Pernajaan ja muualle Itä-Uudellemaalle.

Toinen syy, osiltaan äsken mainitusta johtuen, on seudulle jääneen päällystön ja miehistön laatu. Itä-Uudenmaan suojeluskuntien yhteiselimen päälliköksi nimetty Sannaisten kartanon isäntä, vapaaherra Gustaf Silfverhjem oli tosin saanut aikanaan sotilaskoulutusta, mutta häneltä puuttui sotakokemus täysin. Vapaaherran kanssa Porvoon esikunnassa istui suuri määrä asialleen omistautuneita, itsenäisyyspyrkimyksistä innostuneita ja suojeluskuntaa tukevia siviilimiehiä, jotka eivät osanneet hahmottaa sotilaalliseksi muuttuvaa tilannetta oikein. Osaamattomuus ja päättämättömyys leimasivat porvoolaisesikuntaa nyt ja etenkin tulevassa helmikuussa, kolmen kuukauden kuluttua, jolloin aseellinen kapina oli jo puhjennut ja todelliset taistelut lähenivät kaupunkia.

Kolmas ja yhtä ymmärrettävä syy tuen puuttumiseen on inhimillinen: punakaartia liki olevista lähteistä oli saatu selville sekin, että junalla liikkuva, usean sadan miehen – kaupungissa puhuttiin jopa tuhannesta punakaartilaisesta, anarkistimatruusista ja ryssänsotilaasta – vahvuinen joukko olisi saapumassa Saksanniemen lisäksi myös Porvooseen mellastamaan. Kun ei tiedetty, hyökkääkö osasto ensin poliisikoululle vai kaupunkiin, kotikunnaita ja omaa liettään suojelemaan lupautuneet suojelukaartilaiset olivat epätietoisuuden tilassa.

Kysymys on epätoivoisuudessaan hyvin inhimillinen: ryhdytäänkö asein suojelemaan ensi kädessä suojattomia kaupunkilaisia; omaa perhettä, tuttavia ja naapureita, vai mennäänkö samanhenkisten, osin aseistettujen poliisikoululaisten avuksi ja jätetään oma kotitanner suojatta? Porvoon ja maalaiskunnan suojeluskaartilaiset valitsivat passiivisen osan ja jäivät lähtemättä Saksanniemeen, mutta eivätpä toisaalta loppupelissä varustautuneet asein ottamaan vastaan riehuvaa joukkiota kotitanhuvillaankaan.

On selvää, että epätietoisuutta, päättämättömyyttä ja pelkoakin oli ilmassa, eihän sotaan ja veritöihin ollut totuttu eivätkä edes vastuukysymykset olleet selviä. Jääkärien asema porvoolaisessa käskyorganisaatiossa oli epäselvä, he olivat parhaiden miestensä kanssa ensiarvoisen tärkeässä tehtävässä monen kymmenen kilometrin päässä ja paikallinen johto oli sotaa kokemattomien ja keskenään jopa riitaisten siviilien käsissä. Niinpä Saksanniemi jäi vaille tukea, jota se olisi kipeästi kaivannut.

Toki osa vastuuta jätettiin poliisikoululaisillekin – olivathan he vapaaehtoisesti oman valintansa tehneitä täysikasvuisia miehiä, joilla oli edes jonkinlainen aseistus turvanaan eikä muuta vastattavaa kuin oma henkensä.  Saksanniemen ”muukalaiset” oli täten helpompaa jättää vieraiden asevoimien vaaralle alttiiksi kuin omat perheet, ystävät ja kylänmiehet, ja niin heidät jätettiin. Siitäkin huolimatta, että poliisikoululaisten joukossa oli kuitenkin kymmeniä miehiä Porvoon kaupungista ja maalaiskunnasta – yhtenä heistä jopa reipas, naapurustossaan hyvin tunnettu ja Porvoon kaupungin tuleva poliisimestari Armas F. Blomqvist.

Oman onnensa nojaan jääneet poliisikoululaiset jäivät yöksi vartiopaikoilleen odottamaan yön ja seuraavan päivän tapahtumia; osa uteliaisuudella – osa kauhulla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s