Marraskuun 17. 1917 – Hajoituksen päivä

Lauantaina, 17. marraskuuta tilanne poliisikoululla vaikutti aamulla edelleen rauhalliselta. Kun jännittyneen perjantain-lauantain yön aikana ei ollut mitään tapahtumia, kenraali Hannes Ignatiuskin lähti vapaa-ajanasunnolleen Svartböleen varhain lauantaina aamulla.   Hänen lähtönsä jälkeen puhelin alkoi päristä kiivaasti. Puhelinkeskuksen hoitajana toiminut porvoolainen Arne Johannes Sivén oli lujilla toimittaessaan telefooniinsa tulevia huonoja uutisia eteenpäin ylemmilleen.

Ensin saatiin kello 10 puhelimitse ennakkovaroitus Nikkilästä, että aseman oli juuri ohittanut juna, jossa oli aseistettuja miehiä satamäärin, kaikilla punainen ruusuke tai muu samanvärinen tunnus ja paljon venäläisiä matkassa. Seuraava puhelinsoitto tuli jo Anttilasta (Andersböle), jossa kerrottiin samaisen junan olevan tulossa Kiialaan. Tämä sai ratsumestari Gaston Ahrenbergin soittamaan Svartböleen kenraali Ignatiukselle ja anomaan tältä apua kohta tulossa olevaa hyökkäystä torjuakseen. Ignatius ei voinut järjestää lisää aseita muualta, mutta ei jäänyt muuten toimettomaksi, vaan pakkasi asunnollaan olevat henkilökohtaiset aseensa autoonsa ja lähti ajamaan niitä kohti Saksanniemeä.

Vihdoin kello 12 saatiin lopullinen hälytys Hinthaarasta. Parivartio Gröning ja Rene Porthin ilmoitti puhelimitse, että rataa pitkin oli tulossa erillinen juna, jossa olisi 800 miestä, ”400 huligaania ja saman verran ryssiä vahvasti aseistettuina”. Juna olisi Porvoossa vain 40 minuutin kuluttua. Kapteeni Torsten Nummelinille, joka oli muutamine miehineen palaamassa koululle tuloksettomalta räjäytysretkeltään Sipoon suunnasta, vietiin ratsain sana, että rata olisi nyt räjäytettävä juuri ennen Kiialaa, ettei juna pääsisi perille.

Koulu toimi jännityksestä ja väsymyksestä huolimatta tavallisen päiväohjelmansa mukaisesti, kun lopullinen turmantieto saapui. Ruokailu oli juuri alkamassa, ja se päätettiin suorittaa, oli edessä sitten mitä tahansa. Ratsastavia partioita lähetettiin lisää liikkeelle, niihin määrätyt pääsivät hakemaan ruokansa ennen toisia, paikoilleen jääviä. Täydellä mahalla on parempi sotia, arveltiin. Ruokailu suoritettiin rivakasti; kello 12.20 uuden puhelinhälytyksen saapuessa koko koulu oli saanut syödäkseen – lukuun ottamatta tietenkin niitä eteen työnnettyjä tiedustelijoita, jotka olivat viettäneet illan, yön ja aamun maastossa.

Venäläisten ja punakaartilaisten juna pysähtyi Kiialan seisakkeelle, josta rynnäkkö alkoi.

Ratsumestari Gaston Ahrenberg ja komisario Pekka Kuokkanen lähtivät tarkastamaan tilannetta Kiialan pysäkin suuntaan. Viimeisin puhelinilmoitus oli kertonut, että asemiesten juna saapuisi kohta Kiialan pysäkille. Kovin kauaksi kaksikko ei tiedusteluretkellään edennyt, vaan pysytteli joenvarsitiellä, noin kilometrin matkan päässä Kiialan pysäkistä. Tähystyspaikasta oli silloin – kuten on edelleenkin – kohtalainen näkyvyys kartanolle ja seisakkeelle, joka tuolloin oli sankan kuusikon ympäröimä.

Usvaa nousi syksyisiltä pelloilta ja jokivarresta, näkyvyys oli huono, myös puusto peitti  kolkkoa maisemaa.  Kaksikon tarkatessa Kiialan pysäkin suuntaan he havaitsivat, että he olivat jo myöhässä. Juna oli jo saapunut sinne; savu nousi paikoillaan olevasta veturista ja pysäkin suunnasta kuului laukauksia ja huutoa. Tulitus suuntautui kohti Kiialan kartanoa, josta toinen eskadroona oli jo kutsuttu pois Saksanniemeen. Kartanon pihalta kuului hätääntynyttä huutoa ja siellä näkyi sinne tänne juoksevia ihmisiä. Saman havainnon teki kapteeni Nummelinkin räjäytyskomennuskuntineen vastakkaisesta ilmansuunnasta: he olivat sittenkin myöhästyneet! Juna seisoi jo pysäkillä purkaen aseistautunutta ja hyökkäykseen valmistautuvaa väkilastiaan seisakkeen alueelle.

Ei mennyt aikaakaan, kun punakaartinpäällikkö Vilhelm Nikander Helsingistä oli saanut kirjavan joukkonsa ampumaketjuun, jossa se lähti seisakkeelta liikkeelle kohti Kiialan kartanoa. Hyökkääjillä ei ollut puutetta aseista, ampumatarpeista, atakkihengestäkään, ja niinpä liikkuvasta ketjusta avattiin taaja kiväärituli kohti ensimmäistä tavoitetta, Kiialan kartanoa ja sen ulkorakennuksia. Koululaisten poistuttua alueelta sinne oli jäänyt vain kartanossa töitään tekeviä siviileitä, joille seiniin ja puihin rapiseva kuulasade ja lähenevä kivääritulen pauke oli kammottava yllätys. Ilmankos piikain parku kuului pitkälle syyspäivässä.

Kiialan kartano on aivan seisakkeen vieressä, ja se joutui ensimmäisenä hyökkäyksen ja ryöstön kohteeksi.

Edellisen vuorokauden aikana ratsumestari oli ollut erittäin huolestunut uhkaavasta vaarasta ja koulunsa huonosta aseistuksesta. Hän oli tehnyt tilanteesta oikean analyysin kenraali Hannes Ignatiuksen kanssa paikan päällä: tusinalla kiväärillä, muutamilla kymmenillä lyhyillä aseilla ja sapeleillaan koulu ei kykenisi torjumaan siihen kohdistuvaa, useiden satojen hyvin aseistettujen miesten tekemää rynnäkköä. Kun punaisten ampumaketju saavutti Kiialan kartanon ja alkoi tehdä siellä tarkastuksia, Ahrenberg kehotti opiskelijoita hajaantumaan ja pyrkimään turvaan muuanne. Seuraava kumousväen aseiskun kohde olisi luonnollisesti Saksanniemi. Sovittiin myös, että eskadroonien miehet tapaisivat toisiaan myöhemmin luotetuissa paikoissa ja alkaisivat pyrkiä pohjoiseen turvaan.

Aivan ilmaiseksi ei Saksanniemeä haluttu kuitenkaan luovuttaa. Runsaan ryhmän verran miehiä, aseistettuina koulun harjoitusaseilla, kertalaukauksisilla 10,4 –millisillä Berdan-kivääreillä asettui puolustukseen metsänrinteelle Kiialan kartanon peltojen ja Saksanniemen väliin, Saksanniemen tilasta etelään sijaitsevalle kunnaalle johtajanaan Parikkalasta kotoisin oleva, koululla kersantiksi korotettu Heikki Soikkeli. Koko koulun kiväärinpatruunien varasto, hieman runsaat sata kappaletta, jaettiin puolustajille. Eräs viivytysosastoon määrätty koki tehtävänsä hiukan kriittisesti: ”Ne, joilla oli kivääri, mutta ei hevosta, jätettiin viivyttämään vihollista, ja ne, joilla oli hevonen, mutta ei kivääriä, pääsivät pakoon…”

Samaan aikaan Kiialassa oli säikytetty tarkastuksen yhteydessä liki kuoliaaksi navettapiika, keittäjätär ja muutama muu henkilö, jotka eivät olleet ymmärtäneet piiloutua. Tilanhoitaja oli ymmärtänyt lymytä aavistellessaan pahinta. Naisiin ei kuitenkaan kajottu; tarkastuksen yhteydessä runneltiin vain kartanon rakennuksia ja irtaimistoa.

Suunta otettiin nyt kohti poliisikoulun päärakennusta, peltoaukeiden takana lymyävää, mutta selvästi erottuvaa Saksanniemeä. Ampumaketju lähti jälleen liikkeelle: ainoana esteenä sen ja kohteen välillä oli muutama valtaoja – sekä mäenrinteelle pellonreunaan asettautunut tusinan miehen komennuskunta aseinaan Berdan-kiväärit.

Kiialan peltoaukealla pienellä mäenpättärällä hyökkääjiä, joilla oli vajaa kahden kilometrin matka edettävänään, pidätteli tusina poliisikoululaisia aseinaan Berdan-kiväärit sekä muutamia pistooleja ja revolvereita.

Ampumaketjuun nimetyistä 13 koululaisesta ei tiedetä varmuudella kaikkia, mutta yksi heistä oli jo korpraaliksi ylennetty Armas Blomqvist, joka päätti puolen vuoden kuluttua vapaussotansa joukkueenjohtajana Viipurissa. Blomqvist kunnostautui kahakan jälkeen muutenkin. Porvoolaisista Harry Engberg mainitaan ampumaketjusta, samoin Uno Johannes Grönroos, Albin Birger Karlsson, muista joko suoraan ampumaketjussa olleina tai muuten aseellisena kahakkaan osallistuneina Edvin Hietamies, Matti Holkeri, Emil Järvelin, Keino Kalervo Kivi patruunoiden kantajana autosta, Evert Laito,  Aarne Anton Lavi ja Aarne Vilho Lavi, Alfred Lind, Johan Gabriel Lindbäck, Johan Vilhelm Rajala, Gunnar Mikael Rosqvist, Paul Volmar Slotte, Lennart Stenbäck, Karl Henrik Strand, Yrjö Johannes Toppola ja Amerikassa syntynyt Kalle Emil Uitto, Gunnar Karl Varelius sekä Gunnar Virtanen.

Kiialan kartanon suunnassa ollut vahvennettu etuvartio vetäytyi ratsain savisten peltoaukeamien poikki Saksanniemeen päin ”kuulatuiskusta huolimatta”. Samojen vapaussotalähteiden mukaan myös ratsumestari Ahrenberg istui ryhdikkäänä hevosensa selässä vihollisen manööveriä tarkaten, vaikka ”kuulasade pudotteli puunoksia urhon harteille.”

Tilanne puolustajien ampumaketjussa lie ollut vähintäänkin jännittävä, jos ei suorastaan ankea. Kymmenkunta panosta miestä päälle, edessä ylivoimainen ja uhkaava vihollinen ja takaa kuuluva pakoon rientävien opiskelutoverien aiheuttama kuumeinen häly.  Kaikki eivät suinkaan lähteneet hatkaan, vaikka mahdollisuus siihen olisi ollutkin.  Entinen tsaarin väen aliupseeri Heikki Kuusto ja entinen jefreitteri Johan Fallström, ruokalanhoitaja, jäivät koululle pitämään tulevia tapahtumia silmällä. Heillä ei ollut oman käsityksensä mukaan aihetta pelkoon, sillä molemmat olivat toimineet koululla vain siviililuonteisissa tehtävissä ottamatta suuremmin osaa koulutukseen. Fallströmilla oli lisäksi vastattavanaan ruokalan kassa, josta hän ei halunnut luopua. Kumpikaan ei aikonut osallistua vastarintaan, mutta jo vanhoille miehille pakeneminenkaan ei tuntunut houkuttelevalta.

Komisario-apulaisjohtaja, myöhempi luutnantti Pekka Kuokkanen on osaltaan halunnut värittää tapahtumia hiukan sankarillisemmiksi kuin ne tuona marraskuisena lauantai-iltapäivänä itse asiassa olivat: ”— Tehokkaampi puolustus ei tullut siis kysymykseenkään. Kun ojitetussa pellossa oli mahdotonta ajatella hyökkäystä ratsain, muodostimme ampumaketjun metsäkukkulan reunaan, josta avasimme tulen hyökkääjiä vastaan heidän saavuttuaan niin lähelle, että Berdanien kuulat voisivat heihin ulottua. —”

Kelpo apulaisjohtaja ja entinen rakuuna on ollut joko täydellinen tomppeli sotilaallisesti ajatellen tai haluaa antaa tapahtumista ruusuisemman kuvan jälkipolville. Hevoseton, kymmenisen miehen ryhmä kertalaukauksisin, hankalan pitkin kiväärein aseistettuna ja muutaman miehen ratsailla oleva tiedustelu- ja etuvartiojoukko varustettuna pistoolein ja harjoitussapelein ei olisi kyennyt kummoisenkaan rynnäkköön monisatapäistä, nykyaikaisin kiväärein varustettua ja taistelunhaluista, osin venäläisistä ammattisotilaista koostunutta vihollista vastaan!

Kuokkanen kaunistelee tapahtumien kulkua siinäkin suhteessa, että muistaa ratsumestarin antaneen käskyn vetäytyä (= hajaantua ja paeta) vasta lyhyen mäenrinteessä ja pellolla käydyn epätasaisen tulitaistelun jälkeen: ”— Mutta ne vanhat Berdanit! Usea kivääri joutui epäkuntoon, vanhat patruunat eivät lauenneet. Silloin everstiluutnantti (Kuokkanen käyttää vuonna 1932 julkaistussa kertomuksessaan Ahrenbergin vapausssodan jälkeistä, lopullista sotilasarvoa, eikä sodanaikaista ratsumestarin arvoa) Ahrenberg katsoi enemmän puolustuksen hyödyttömäksi ja antoi käskyn perääntyä.—”

Kahakka Kiialan pelloilla eteni Porvoon porvarien seuratessa tapahtumia jännittyneinä ja kauhistuneina Kirkon- ja Pappilanmäiltä ja vanhan rautatieaseman seudulta. Ratsumestari Gaston Ahrenbergin käsky hajottaa joukot ja pyrkiä pakoon omin voimin oli ainoa järkevä tuossa tilanteessa, jossa ylivoimainen vihollinen puski päälle kiväärit tulta tuiskuten ja omilta loppuivat vähistäkin aseistaan patruunat.

Vapaussotakirjallisuus olisi kaivannut jälkeenpäin tässä tilanteessa enemmän tuleville polville kerrottavaa sankaruutta kuin rationalismia, mutta Ahrenbergin päätös – jota jälkeenpäin on yritetty kovin kaunistella – oli viisaan komentajan ainoa järkevä ratkaisu. Meneillään oleva kamppailu oli tappioon tuomittu, mutta pelastamalla miehistö ja suurin osa varusteista saatettaisiin sotaa jatkaa jossakin muualla joskus myöhemmin. Historiikin mukaan viimeisenä taistelumaaston, siis Kiialan peltoaukeiden pohjoispuolisen metsänrinteen jätti ratsumestari itse vain pari miestä mukanaan.

Ampumaketju avasi tulen Berdaneillaan ja joutui kohta kiroamaan aseitaan ja niiden patruunoita. Kymmenkunta laukausta mieheen, kaikki kiväärit eivät toimineet kunnolla, mutta tulosta tuli. Kuudesta kymmeneen punakaartilaista sai osumia puolustajien harvahkosta lyijykuurosta, ja raivostuneina hyökkääjät vastasivat ojassa lymyävien poliisikoululaisten tuleen.  Yksi koululaisista, ylioppilas Viljo Valdemar Rekola, haavoittui reiteensä, ja häntä lähtivät kuljettamaan taaksepäin Vilho Ilmari Ruohonen ja joku toinen ampumaketjussa olleista. Joen yli piti päästä, ja siellä he tapasivat patruunoita autosta jakaneen Keino Kiven; hänen avullaan löydettiin vanha, vuotava ruuhi, jolla haavoittunut toimitettiin turvaan joen ylitse.

Suuri osa koululaisista, tai paremminkin ne, jotka eivät vielä olleet lähteneet, nousi harvalukuisiin automobiileihin, ratsuhevostensa selkään tai rekikyyteihin ja aloitti pikataipaleen Mäntsälän suuntaan tai joen sillan kautta kiertäen kohti Ilolaa, Sannaisia ja Loviisaa. Osa otti tilan rantaan varattuja veneitä, souti Porvoonjoen ylitse ja sen takana olevan tien ja harjun suojassa Hembackan kohdalla taivalsi kohti Kallolaa. Osa sinne vetäytyneistä jäi Kallolankallion maastoon tarkkailemaan, mitä koululla tapahtuisi punaisten edettyä sinne saakka, pääosa joukosta kohtasi joen eteläpuolella Häggstadin luona Brinkinmäen pohjoispuolella, noin parin kilometrin taipaleen tehtyään. Virtaala-Strömsbergin kautta joen itäpuolitse vetäytyneet tekivät pidemmän taipaleen, mutta saapuivat vihdoin paikalle hekin.

Ampumaketjun jäljelle jääneet liittyivät panoksensa ammuttuaan vetäytyviin ja jäivät Kallolan metsäisille kukkuloille hekin tarkkailemaan tilannetta. Täällä heihin liittyi yllättäen joitakin paikallisia asukkaita, aseinaan hirvikivääreitä ja muita metsästysaseita, noin kymmenkunta miestä. Päätettiin, ettei lähdetä enää eteenpäin punaisia vastaan, mutta uusien aseiden turvin tohdittiin jäädä näköetäisyydelle seuraamaan, mitä Saksanniemessä tapahtuisi.

Punaisten rynnäkkö päättyi viimein Saksaniemen päärakennukseen, jossa he surmasivat kaksi kouluun henkilökunnan aseetonta jäsentä.

Punaisten vyöry tilalle oli raju. Kärjessä saapuneet syöksyivät päärakennukseen, jossa kohtasivat rakennukseen jääneet hyväuskoiset majoitusmestari Kuuston ja keittiömestari Fallströmin sekä keittäjän ja keittiöapulaisen. Naisiin ei taaskaan koskettu, mutta taistelun kuumentamat ja omien haavoittuneidensa tuskanhuudoista hurjistuneet punaiset ampuivat heti ensi töikseen Kuuston. Ampujia, joita oli useita, ei ole saatu koskaan selville. Sen paremmin ei käynyt Fallströminkään, joka lyhyen kuulustelun jälkeen ruhjottiin pistimin hengiltä. Veritöitä täydensivät vielä useat paikalla olleet tai sinne tulleet punaiset, jotka koettelivat pistimiään tuoreisiin vainajiin.

Muut hyökkääjät hajaantuivat tutkimaan rakennuksia ja ryöstelemään irtaimistoa; kaikki, mikä ei kelvannut mukaan, revittiin rikki ja hävitettiin. Ruokalan kassa toki löytyi, kelpuutettiin matkaan ja muutama kymmenen hevosta, jotka oli eläinlääkintävääpeli Nikodemus Hälvän tuomion perusteella todettu kelvottomiksi ja jätetty jälkeen. Olipa joukossa hyviäkin hevosia, jotka olivat vetäytymispaniikissa unohtuneet pilttuisiinsa – olihan autokyyti nopeampi kuin hevosen.

Poliisikoulun tilat tutkittuaan ja ryöstettyään hyökkääjien joukko jatkoi eteenpäin, törmäsi muun muassa Saksalan nuorisoseuran talolle, joka sekin ryöstettiin. Hyökkääjien ryhmä alkoi jakautua eri osiin, jotka jatkoivat matkaansa eri suuntiin ammuskellen hillittömästi kaikkea mahdollista. Rantatiellä kaksi rauhallista kärrymatkuetta sattui tulituksen kohteeksi, jolloin tilanomistaja Sevelius sai kaulaansa ampumahaavan ja menetti hevosensa, kun perässä Grottabackaan ajanut rakennusmestari Lampinen selvisi vain olkapään läpi tulleella luodilla.

Osa hyökkääjistä lähti Kiialan kartanon kautta kohti seisaketta jatkaakseen matkaansa junalla Porvooseen. Kovaksi onnekseen tilanhoitaja Emil Johansson tavoitettiin kartanon likeisestä koivumetsästä, jonne hän oli yrittänyt lymytä. Nyt miestä oltiin paikalla teloittamassa siksi, että hän oli aikanaan vuokrannut lahtarikaartille naapuritilan. Tilanhoitajan onneksi paikalle sattui muudan maltillisempi punakaartilainen, joka ei tohtinut aseetonta siviiliä ammuttaa,  niinpä Johansson sidottiin ja otettiin vartioituna mukaan. Kiialan seisakkeella tapahtumat uusiutuivat, kun uusi hyökkääjien joukko äkkäsi tuoreen vangin. Kuin ihmeen kaupalla laumasta löytyi joku toinenkin maltillinen, joka säästi jälleen Johanssonin hengen – jo toistamiseen saman iltapäivän kuluessa! Varmemmaksi vakuudeksi tilanhoitaja saatettiin kotiinsa, sillä kolmas teloitusyritys olisi saattanut koitua jo kohtalokkaaksi…

Martens-tilalla suoritettiin kovakourainen kotietsintä ja ryöstö, mutta henkilövahingoilta säästyttiin. Osa hyökkääjistä kiipesi vasta vallattujen hevosten selkään ja lähti niillä kohti Sannaisia tavoittamaan karkuun livahtanutta koulun johtajaa, ratsumestari Gaston Ahrenbergia. Tämä olisikin ollut makoisa saalis, mutta johtajapa onnistui välttämään kiinni jäämisen. Takaa-ajajat palasivat illan suussa turhin toimin matkaltaan Porvooseen, jonne muu joukkio suunnisti pääosin junalla, osa ratsain tai hevoskärryin valtaamaan kaupunkia.

Heti kahakan alettua kohtasivat toisensa Hinthaaran tiellä kapteeni Torsten Nummelin sekä liian myöhään Saksanniemeen autolla aseitaan koululle viemään lähteneet kenraali Hannes Ignatius ja varatuomari Munck. Nummelin nousi auton kyytiin, ja onnekseen kaksikko tapasi kohta tiellä kaksi koululta palannutta ratsukkoa, jotka oli hyvin tunnistettavissa yhtenäisistä univormuistaan. Nämä kertoivat koululle hyökätyn, hajaannuksesta ja paosta, jolloin autolla liikkuva kolmikko teki viisaan päätöksen lähteä aseineen jonnekin muualle. Suunnaksi otettiin Treksilän kartano, jonne tiedettiin illan ja yön mittaan kokoontuvan muita samanmielisiä pohtimaan, miten tästä nyt jatkettaisiin.

Yhtä lailla autokyydillä ajavia kuin joen alajuoksulla kaupungissa sydän värjyen odottelevia porvoolaisiakin jännitti juuri sillä hetkellä eniten se, kuinka kaupunkia kohti matkustava, kiihtynyt ja veritöihin valmis punakaarti tulisi seuraavassa hyökkäyskohteessaan käyttäytymään.  Kirkonkello oli moikunut koko kahakan ajan ja väkeä oli rientänyt koolle pahoja aavistellen. Olivatpa muutamat suojelukaartilaiset – noin puolet koko kaupungin kaartista – varannut pitkät aseet matkaansa, jos niille olisi käyttöä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s